On ihmisiä, jotka hyppäävät kylmään veteen suin päin sen enempiä miettimättä. Toiset taas haluavat totutella hyiseen veteen pikkuhiljaa, sopeutua lämpötilaan ja välttää sen henkeäsalpaavan tunteen, jonka vain kylmä vesi voi saada aikaan. Ja sitten on niitä, jotka jättävät talviturkin kastamatta, koska vesi ei koko kesänä lämpiä riittävästi.

Kun kirjoitan tätä, on syyskuun toiseksi viimeinen päivä. Kun lokakuu kahden päivän kuluttua saapuu, on varmaan pakko myöntää, että kesä on tämän vuoden osalta ohi. Järvivesi ei tainnut tänä kesänä lainkaan lämmitä sellaiseksi kuin se aina oli silloin vanhoina hyvinä aikoina. Minä en ole vielä hankkiutunut eroon viimetalvisesta palttoostani. Odotin liian kauan ja koko kesä jäi välistä.

Olen sortunut samaan odotteluun monessa muussakin asiassa elämäni varrella. Ei vielä ole aika, odotan vielä, mietin vielä tovin. Olen käyttänyt paljon aikaa ja energiaa sellaisten asioiden suunnitteluun, joihin olisin voinut vain heittäytyä. Yhtenä keväänä muutama vuosi sitten putosin laiturilta veteen huhtikuussa heti jäiden lähdettyä, ja vaikka jäätävä vesi salpasi hetkeksi hengityksen ja vaatteet kastuivat, sinä vuonna en hukannut kauniita kesäpäiviä veden lämpeämistä odotellen. Joskus kannattaa uskaltaa, joskus parempi vaihtoehto on heittäytyä.

Nyt heittäydyn, tosin vähän vähemmän kirjaimellisesti, enkä ehkä ihan niin dramaattisesti. Tämä kirjoitus on tämän blogin ensimmäinen varsinainen postaus ja toisaalta heittäytyminen tuntemattomaan. Sen sijaan, että jäisin haaveilemaan asioista, olen päättänyt myös tehdä niitä. Sen sijaan, että jäisin odottamaan, että joku istuttaa selkääni siivet, joilla voin lentää, alan itse vahvistamaan niitä. Ja sen sijaan, että odottaisin järviveden lämpenemistä, uskaltaudun pistämään varpaani veteen.

Syysiltana vesi saa uusia sävyjä.